VÄKIVALLAN TEKIJÄ VAI KOKIJA

VÄKIVALLAN TEKIJÄ VAI KOKIJA?

Ihmisten lähisuhteissa on väkivaltaa paljon, mutta suurin osa jää valtakunnallisesti uutisoimatta. Vain selkeästi joitain pahimpia väkivallan tekoja tulee julkisuuteen.

Usein ajatellaan, että väkivallan tekijä lähisuhteissa on mies. Harvemmin puhutaan, että nainen on väkivaltainen tai oma lapsi käyttää väkivaltaa perheenjäseniä kohtaan. Hyvin yleistä on myös vanhempien käyttämä väkivalta lapsia kohtaan. Lisäksi on hyvä huomioida, että parisuhteissa esiintyy väkivaltaa myös muissa lähisuhteissa, kuin heterosuhteissa.

Mistä väkivalta syntyy? Ihmisen peruspahuudesta vai halusta vaikuttaa toiseen, vallankäytöstä, opituista kasvatus- tai vuorovaikutusmalleista, lapsuuden kokemuksista ja niihin liittyvästä kaltoinkohtelusta? Ehkä monestakin asiasta?

Kerran väkivaltainen, aina väkivaltainen? Voiko väkivaltaisesta käyttäytymisestä päästä irti ja oppia uuden mallin toimia lähisuhteissa? Voiko impulsiivisuutta hallita ja käyttäytymistä muuttaa?

Vastaus on, että voi? Mitä se vaatii? Se vaatii tahtoa ja halua muutokseen. Se vaatii tunnistamisen ja tunnustamisen, sekä ymmärryksen, että käyttäytymiseni eikä toimintani ole oikein toisia, perhettäni, eikä itseäni kohtaan.

Mitä on väkivalta? Se voi olla esim. fyysistä, henkistä, seksuaalista, taloudellista tai toisen kaltoinkohtelua. Usein se on päämäärätietoista ja tarkoitushakuista, mutta se voi olla myös ei tarkoitushakuista. On vain halu tuottaa toiselle tuskaa ja harmia, ehkä halutaan kostaa jotain, jotain toisen itselle tekemää tekoa. Tai se pohjaa omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, perheväkivaltaan, opittuun malliin, hylkäämiskokemuksiin ja turvattomuuteen. Usein aikuisen väkivallan tekijän taustalla ovat omat traumaattiset kokemukset. Siten tekijä on myös kokija, vaikkakin eri aikaperspektiivissä.

Tekijä vai kokija kysymystä pohtiessa, herää kysymys, voiko väkivaltaa määritellessä osoittaa aina tekijää. Suuntautuuko väkivalta usein vain toiseen osapuoleen vai onko se mahdollisesti myös molemminpuolista. Tämän asian tarkastelussa tulee muistaa väkivallan monet eri muodot ja tarkastella asiaa kokonaisvaltaisesti.

Parisuhteen osapuolista toinen voi käyttää toisenlaista väkivaltaa kuin toinen. Meillä on halu vaikuttaa toisen ihmisen mielipiteeseen ja ajatteluun, mutta joskus keinot ylittävät soveliaisuuden rajat ja vuorovaikutus ei ole rakentavaa, vaan se kärjistyy esimerkiksi henkiseksi ja fyysiseksi väkivallaksi. Väkivaltatilanteen lähestyessä toisen ihmisen erilaisen ajattelun kunnioittaminen katoaa sekä mahdollisuus ymmärtää, että kumppanin eriävä mielipide voi olla aivan yhtä oikea, kuin minun omanikin. Väkivaltaan turvautuja näkee, että vain oma mielipide on ainoa oikea mahdollinen. Hän ei kykene ratkaisemaan konfliktia rakentavalla tavalla. Tunteet saa vallan, järkevä ajattelu katkeaa, ulospääsyä ei ole ja tunne ryöpsähtää hallitsemattomaksi käyttäytymiseksi. Tilanne eskaloituu ja kärjistyy väkivaltaiseksi.

Millä määritellään, kuka on tekijä tai kokija. Onko eri väkivallan muodot eriarvoisessa asemassa ja voidaanko tekijä määritellä sen mukaan. Onko kysymyksessä ihmisen henkilökohtaiset arvot, asenteet ja asioiden arvottaminen vai ”puhummeko” oikeuslaitoksen kanssa samaa kieltä ja ainoastaan näkyvä tai todennettu väkivalta on väkivaltaa. Jätämmekö tilaa ihmisen omalle subjektiiviselle kokemukselle väkivallan määrittelyssä? Miten minä koen, miten minua kohdellaan? Koemmeko henkilökohtaisella tasolla turvattomuutta vai turvaa. Onko meillä turvallinen olo lähisuhteissa?

Vertaistukiryhmissä keskusteltaessa väkivallan kokijoiden kanssa, suurin osa ajattelee henkisen väkivallan olevan parisuhteessa pahempaa, kuin fyysisen, vaikka he olisivat juuri äskettäin kokeneet myös fyysistä väkivaltaa. Musta silmä, murtuneet kylkiluut tai muut haavaumat paranevat, jos hengissä selviää, mutta vuosien henkinen väkivalta ja ”kidutus” vaikuttaa olevan kokijoiden keskuudessa vaikeimpia asioita, joista on hitainta toipua. Huomioitavaa on, että lähisuhteissa esiintyy usein, useita väkivallan muotoja yhdessä molempien osapuolien toiminnassa.

Voidaan myös ajatella lähisuhteissa esiintyvää väkivaltaa vieläkin laajemmin ja silloin voidaan puhua myös perheen eläimiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi silloin, kun pyritään vaikuttamaan kumppanin mielipiteisiin ja tunteisiin voimakkaasti, niin voidaan toisen rakasta eläintä kohdella kaltoin. Toki eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy myös ilman vaikuttamisen haluakaan toisiin perheen jäseniin. Silloin väkivalta on silkkaa pahuutta tai suora keino vaikuttaa esimerkiksi eläimen käyttäytymiseen. Kysymys on tässäkin tapauksessa perheenjäseneen kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta, koska kotieläin on myös perheenjäsen.

Väkivalta on aina väärin, osoitetaan sitten sormella kumpaa tai ketä osapuolta tahansa. Ja oli nimitys sitten, mikä vaan, tekijä tai kokija, ehkä jopa molempia. Tästä herää kysymys, pystynkö minä rakentavaan ja ymmärtävään vuorovaikutukseen läheisen ihmisen kanssa? Kuulemaan ja näkemään hänet, hyväksymään hänen erilaisen näkökulmansa asioihin, puolustautumatta tai hyökkäämättä takaisin. Kumppanillani on oikeus olla eri mieltä, eikä minun velvollisuuteni ole muuttaa hänen mielipidettään vastaamaan omaani. Silti vaikeistakin asioista voi keskustella arvostavaan ja kunnioittavaan sävyyn. Jokaisella tulisi olla oikeus omaan mielipiteeseen, myös minulla. Erilainen ajattelu, myös parisuhteissa, on rikkaus.

Lähisuhteissa rakkauden ajatellaan olevan voimakkain tunne. Tällaiseen suhteeseen ei kuulu väkivalta, ei toisen alistaminen tai hyväksikäyttö, vaan toisesta välittäminen ja huolehtiminen. Ihmiselle pitää syntyä ymmärrys omasta toiminnasta. Hänen tulee kääntää katseensa omaan itseensä, ottaa vastuu omasta käyttäytymisestään ja siitä, kuinka voi muuttaa omaa toimintaansa. Väkivaltatyössä me emme hae syyllisiä, vaan vastuunottajia. Toisen käyttäytymiseen vaikuttaminen tai toisen käyttäytymisen muuttaminen, ilman omaa muutosta, on mahdotonta.

”Kun on nähnyt ihmisyyden rajalla asioita riittävästi ja ymmärtänyt elämän

 moninaisuuden ihmisten välisissä suhteissa, niin ehdottomuus asioiden suhteen ei  

 näytä olevan enää edes mahdollisuus. Rajapinnat on vedelty leveällä pensselillä ja  

 siksi eri näkökulmat antavat mahdollisuuden olla puolueeton.”

Ensi- ja Turvakodin avoväkivaltatyöntekijä

Risto Nikula